Muisto Marikasta

Ihastuin lukiossa Marikaan (nimi on muutettu). Hänellä oli paksusankaiset, pinkit lasit, uhkeat rinnat ja hoikka vartalo, jonka kapea uuma levisi pyöreäksi, pystyksi pepuksi, joka edelleen yhtyi saumattomasti hoikkiin, pitkiin sääriin. Niissä sentään oli orastava kauneusvirhe, sillä pohkeet pullottivat turhankin uhmakkaasti. Se johtui runsaasta liikunnasta.

Marika oli koulumenestyjä ja minua älykkäämpi. Hän käyttäytyi empaattisesti ja elävästi, osasi huomioida erilaiset ihmiset ja hallitsi kohteliaan, tahdikkaan käytöksen. Ihastuminen kävi siis helposti, joskin siitä puuttui tasavertaisuus. Marika oli minulle lukiossa enemmän kuva kuin totta - tyttö, joka oli yläpuolellani henkisesti, sosiaalisesti ja ruumiillisesti. Nykyään, reilusti yli kymmenen vuotta myöhemmin, mietin häntä joskus edelleen. Hän on haave yhä vielä, mallinukke, jolle puen erilaisia ominaisuuksia fantasioistani riippuen. Ja vieläkin kiihotun kuin lukiossa, vaikka kiihottuminen vaatiikin ponnistelua, antautumista mielikuvituksen valtaan. Se on hinta, jonka joutuu maksamaan haurastuneista muistoista, mutta yhtä kaikki Marikan muisto on riittävän vahva ruokkimaan kiimaani.

Marikan rinnat - nuo esteettisestikin vetoavat kaarenpuolikkaat - ovat väistämättä antaneet periksi niin kuin käy kaikille suurille rinnoille, joiden taakkaa veltostuva kudos ei jaksa kantaa, mutta hoikkuutensa Marika on sinnikkäästi ja kurinalaisesti eläen saattanut säilyttää. Ehkä tallella ovat myös vaaleat, kiharat hiukset ja sääret, jotka viettelevät katseen miehen mielimään. Tätimäinen, neitsyyttä avioliittoon säästävä moraali on todennäköisesti nitkahtanut, koska se on luonnoton eikä kestä, jos sitä valvomassa ei ole sosiaalisesti rankaisevaa yhteisöä. Eikä Marika Jumalaan uskonut, vaan nosti ruumiinsa pyhyyteen omin voimin.

Tahtoisin tavata Marikan - ah niin kliseisesti! - jossain, missä matalat, harmaat kiviaidat halkovat kumpuilevia nummia ja lehtipuiden kumaraiset hahmot piirtävät yöhön varjojaan. Palaisimme pubista nunnien pitämään kiviseinäiseen majataloon, jonka ylimmässä kerroksessa odottaisi pieni, korkea, kapean ikkunan ja kaarikattoisen ikonin kaitsema huone, jota valaisisivat seinille haaleita varjoja heittävät tuikut.

Katsoisin yksinkertaiseen, vanhahtavaan mekkoon pukeutunutta naista, joka löysäisi asunsa, valuttaisi sen lattialle, astuisi siitä ulos ja tarjoaisi minulle rintansa ja uumansa ja vahvat valmiina vartaloni ympärille kietoutumaan olevat reitensä ja lupaisi kaiken minkä haluan.

Hänelle se olisi ripittäytyminen, tunnustus ja anteeksipyyntö. Minulle se olisi voitto.